Ville-Petteri Turkia Essee
27.10.2014
Merkintöjä mielikuvituksemme puista
Minun taiteilijan elämäni alkoi, kun syljin lapsiveteni äitini kohdusta muiden siivottavaksi. Tämän asian näen vasta nyt kun olen päässyt tähän pisteeseen, taidekouluun, missä nyt opettelen uudestaan olemaan itseni. Vaikka tiesin kokoajan olevani jollain tavalla väärällä tiellä, en kääntynyt pienistä tienhaaroista, vaan kuljin helppoa, suoraa ja tasaista tietä. Opin näkemään nuo pienet tienviitat yläasteen jälkeen, mutta Antonin Artaudia mukaillen, tyydyin vain olemaan olemassa (Artaud 1974, 55). Sen sijaan, että olisin lähtenyt kulkemaan jotain noista pienemmistä, selkeästi vaikeakulkuisemmista teistä, suljin niiden houkutuksilta korvani ja vakuuttelin itselleni, että myöhemmin tulee vastaan joku suurempi risteys ja tie missä lukee määränpää, jota kohti pyrin, isoilla kapiteeleilla. Toki mieleni kapinoi ja höyrysi, kuumissaan toimieni epärehellisyydestä, mutta minä en pystynyt samaan kuin Van Gogh, samaan tarmoon ja päättäväisyyteen (Artaud 1974, 23), vaan oirehdin sillä tavalla kuin yhteiskunnassamme on sopivaa ja ymmärrettävää. Aamuisin nousin ylös sängystä ja tartuin työkaluihini, joilla väritin itseni maisemaan sopivaksi vain päästäkseni taas omaan kolooni, jossa kaikessa hiljaisuudessa tartuin milloin kynään, milloin pensseliin tai pulloon ja yritin löytää omaa ääntäni. Ääntä, jolla voisin karjua takaisin maailmalle. Nyt kaikkien näiden vuosien jälkeen näen, että kaikki tuo harhailu on ollut tarpeen eikä reittini olisi voinut olla toisenlainen, sillä nuo vuodet ovat rakentaneet minulle muureja, alttareita, sellejä ja lintukotoja purettavaksi koko loppuelämäkseni.
Kolmenkymmenenseitsemän vuoden kokemus
Minun elämäni taiteilijana on siis alkanut samalla hetkellä kuin elämäni ihmisenä, mutta vasta nyt alan todenteolla luomaan taidetta sen pohjalta. Minä en koe maailmaa ja yhteiskuntaa samalla tavalla kuin Artaud, vaikka usein näenkin, kuten hän, siinä piirteitä samasta pöyhkeilevästä hurskastelusta ja kaikkeen arvokkaaseen kohdistuvasta saastaisen ylenkatseen iänikuisesta ilmapiiristä (Artaud 1974, 13). Minä olen elänyt siinä maailmassa jo Van Goghin elinvuosien määrän ja pystyn siis jatkossakin siinä elämään, vieläpä todemmin kuin aiemmin, sillä nyt olen heittänyt syrjään näyttelijän viittani ja naamioni. Nyt palankin halusta iskeä uudet työkaluni niin mätäpaiseisiin, joiden olen nähnyt kasvavan ja joita alati kiihtyvä maailma innokkaasti ruokkii, yhtä hyvin kuin hetkiin, joissa olen nähnyt ihmismielen tai luonnon kauneuden, sen hellän katseen alla jonka rakkaus elämän arvokkuuteen synnyttää. Minä haluan maalata esiin totuuksia, joita on vaikea pukea sanoiksi, valheita, jotka ovat joka päivä silmiemme edessä ja joihin tottuneina emme niitä enää erota. Haluan värittää ja nostaa jalustalle ne pienet asiat, jotka tekevät elämästä merkityksellisen ja merkillisen, jotka lipuvat niin kuin jokapäiväiset valheemme, huomaamatta sivuitse keinuessamme arkipäiväisyyden turruttavissa aalloissa. Artaudin mielestä me olemme kaikki noidanpauloissa, noidan nimeltä yhteiskunta ja tämä on itsemurhannut meidät kaikki kuten Van Goghin (Artaud 1974, 53). Mutta me kaikki emme ole kuten Artaud tai Van Gogh, ei meitä ole itsemurhattu, vaikka olemme saattaneet antaa periksi joissain asioissa. Olemme ehkä antaneet noidalle tilaa elää, emme ole pystyttämässä roviota, vaan vältämme alueita joilla noita haluaa toimia yksin, emme mene Kyöpelinvuorelle vaan annamme jopa aineet hänen taikaliemiinsä. Ei tämä ole mielestäni väärin, jos ei olisi noitaa, olisi jokin toinen hirviö meidän niskassamme. Meidän ei tulisi kuitenkaan elää noidan pelossa, arkipäiväisyyden laineilla täytyy muistaa välillä loiskutella, keinuttaa venettä ja hypätä hetkeksi mereen, vaikka vain kastautuakseen. Nämä ovat asioita joita minä haluan tehdä taiteellani ja tämän takia olen nyt opiskelemassa, etsimässä keinoja millä muistuttaa sekä itseäni että kanssaihmisiäni rutiinien ja arkipäiväisyyden hyväksymisestä, niiden tarpeellisuudesta, unohtamatta elämän erinomaisuutta tai sen kääntöpuolta.
Merkintöjä mielikuvituksemme puista
Magnus Scharmanoff pohtii artikkelissaan ”Kohti miesidentiteetin ydintä” (Scharmanoff, Tanskanen, Erävaara & Lehto 2011, 137–149) itseään suhteessa teoksiinsa, joissa hän myös itse esiintyy. Scharmanoff päätyy miettimään omaa osallisuuttaan kuvissa, paljastaako hän kuitenkin kuviensa kautta itsensä, vaikka on ajatellut esittävänsä vain satunnaisen esimerkin länsimaisesta miehestä, ja ovatko kuvat tämän myötä enää kiinnostavia yleisellä tasolla. Mielestäni ne ovat jopa kiinnostavampia, sillä yleisellä tasolla puhuminen jäisi kuitenkin vain pinnalliseksi, ilman todellista tarttumapintaa. On mahdotonta ja tarpeetonta olla täysin objektiivinen, useimmilla meistä on samoja kysymyksiä, pelkoja ja ajatuksia, joiden kanssa koemme joskus olevamme kovin yksin, joita pelkäämme muiden pitävän houreina tai aistiharhoina, kuten Van Goghin ajatuksia pidettiin (Artaud 1974, 41). Taiteilijan tarttuessa näihin hurjiinkin, ehkä houreiksi kuviteltuihin, meitä vainoaviin ja liehitteleviin tuntemuksiin, tuskamme helpottuu ja ajatuksemme saavat kumppanin kun huomaamme jonkun näkevän samanlaisia apinoita mielikuvituksemme puissa kuin me itse. Tämä on tavoitteeni taiteilijana, auttaa ihmistä näkemään paremmin itsensä ja maailman, jossa hän elää, ripustamalla minuuteni palasia näytteille toivoen niiden ulottuvan koskettamaan toista ihmistä. Vaikka en vielä pystykään kuorimaan meitä paljaaksi ruotojamme myöten (Artaud 1974, 61) tai vaikuttamaan ihmiseen tavalla, jolla Van Gogh on koskettanut Artaudia ja monia muita, niin uskon, että tämän kaltainen sivaltelu ja heittely maalaustaiteen keinoin ovat myös minun suuntani ja keinoni ravistella ihmisiä hereille. Omista teoksistani minua lähinnä ovatkin olleet ihmisen tuntoja kuvaavat kasvokuvat, joissa voimakkain värein ja karkein vedoin pyrin tuomaan esiin jotain piilossa olevaa. Ennen kuin pääsen taiteessani siihen pisteeseen, jossa pystyn näitä aiheita koskettavasti käsittelemään, tulee minun Scharmanoffin pellen tavoin kompuroida ja kaatua, noustakseni jälleen pystyyn (Scharmanoff, Tanskanen, Erävaara & Lehto 2011, 147).
Yhteiskunta materiaalina
Artaudin mukaan yhteiskunta ujuttautui Van Goghin kehoon, ”pyyhkäisi hänestä pois yliluonnollisen tietoisuuden jonka hän oli juuri saavuttanut, hyökyi mustien korppien vyörynä hänen sisäisen puunsa suoniin/ ja upotti hänet vielä viimeisellä hyökkäyksellä,/ meni hänen sijalleen/ ja tappoi hänet.” (Artaud 1974, 24) Näin voi hyvin olla. Van Gogh saattoi ymmärtää ympäröivän yhteiskunnan vaatimukset, sekä siinä elävien yhteisöjen toimintamallit ja käsitti, ettei itse pystyisi enää elämään niiden mukaisesti tai osallistumaan sen toimintaan. Hän koki itsensä ehkä liian ulkopuoliseksi ja päätti elämänsä. Van Gogh, tuo herkkä nero joka kärsi mielenterveydellisistä ongelmista, ei nähnyt tilanteestaan muuta ulospääsyä. Näin ei ole onneksi omalla kohdallani, sillä yhteiskunta joka on ujuttautunut myös minun kehooni, ei ole minulle uhka, vaan mahdollisuus. Se tarjoaa minulla suunnattoman määrän tyhjiä kankaita joille maalata, kankaita joihin voin pursottaa tuosta lukemattomien värien kirjosta joka minuun pakattu yhteiskunnan toimesta. Nyt nuo värit ovat vielä sekoittuneina toisiinsa, niin että niiden sanoma on paikoin epäselvää mongerrusta ja oksettavaa epämääräistä tahnaa. Minun on otettava nuo värit käyttööni, erotella sekä yhdistellä niitä uudelleen ja maalata ympäröivää todellisuuttani ymmärrettävään, vaikka paikoin ehkä rumaankin muotoon.
Lähteet
Artaud, A. 1974, Korpit ja auringonkukka, suom. Pasanen K., toim. Lappi-Seppälä J., Hanko: Hangon Kirjapaino Oy, 1988
Scharmanoff M., 2011, Kohti miesidentiteetin ydintä Teoksessa Tanskanen I., Erävaara T. & Lehto K., Omakuva on jokaisen kuva, 2011, Turku: Turun ammattikorkeakoulu