Ville-Petteri Turkia Essee
Taidehistoria
15.4.2015
Naru johon kukaan ei tarttunut
”Vanha ystävä”, josta Palsa kirjoitti tasaiseen tahtiin päiväkirjoihinsa ja joka löytyy myös monesta hänen maalauksestaan (kuva 1), ei antanut Palsan koskaan kunnolla unohtaa viikatetta, vaan jatkuvasti sivalteli sillä sekä Palsan tuttavien keskuudessa, että myös hänen unissaan ja mielikuvissaan, tullen lopulta myös Palsan tykö noutamaan hänet. Maanantaina 4.10.1987 Kalervo Palsa kuoli keuhkokuumeeseen ateljeessaan Getsemanessa, Kittilässä. Lopussa ei ollutkaan naru, kuten Palsa usein itse ennusti päiväkirjoissaan ja maalauksissaan (kuvat 2 ja 3, Pitkänen 1990, 50) Lopussa oli kylmä yksinäisyys, taudin ja viinan runtelema keho joka ei enää kestänyt. Lopussa oli kylmä yksinäisyys, ahdistuksen, epävarmuuden ja viinan piinaama mieli, joka antoi periksi hakien lepoa ja lohtua kylmästä ateljeesta. Ihmiset olivat varmasti jo väsyneet Palsan kuolemaan, sillä uhkailuun ja sen odottamiseen (Pallasmaa s.80). Kerrotaan että ennen kuolemaansa hän kävi Kittilän poliisiasemalla paljain jaloin, mutta hänet käännytettiin pois sekavana ja hän palasi ateljeehensa, josta hänet löydettiin kuolleena (haastattelu Areena). Tulee väkisinkin mieleen Antonin Artaudin essee Van Goghista, Korpit ja Auringonkukka, jossa hän esittää yhteiskunnan itsemurhanneen Van Goghin. Näin voisi sanoa, ehkä jopa oikeutetummin, käyneen myös Palsalle, joka karkeissa teoksissaan säälimättä suomi niin ympäröivää yhteiskuntaa kuin itseäänkin (kuva 3).
Väliotsikko
Palsa aloitti päiväkirjaamisen jo nuorena, 15 vuotiaana hän kirjoitti sanoneensa äidilleen: ”Miun pitäs alkaa kirjottamhan kirjaa tästä elämästä. Mie kerron kaikki.”( Pitkänen 1990, 14) Ja hyvin Palsa sanansa piti. Siitä alkaen hän kirjoitti elämästään säälimättä, ja tämä on varmasti ollut hänelle selviytymiskeino, taiteensa lisäksi. Päiväkirjoista käy ilmi kuinka hän 15-vuotiaana on piirrellyt rivoja kuvia, jotka hän haluaa jonakin päivänä polttaa, päästäkseen eteenpäin. Tuolloin hän on myös paininut samojen rakastumisen, ihastumisen ja himojen tunteiden kanssa kuin kuka tahansa nuori. Mutta Palsan osalta nämä eivät ole koskaan edenneet molemminpuolisiksi tunteiksi, vaan ovat poikkeuksetta päätyneet jonkinasteisiin pettymyksiin ja turhautumiseen. Palsa kaipasi koko elämänsä kovasti rakkautta ja naista, mutta jäi ja myös koki itsensä ulkopuoliseksi. Näitä ulkopuolisuuden ja ahdistuksen tunteita hän on purkanut kirjoituksiinsa, taideteoksiinsa, runkkaamiseen ja ylenmääräiseen juopotteluun (kuvat 4, 5 ja 6, Pitkänen 1990, 43-44, 49). Palsan himot eivät kohdentuneet pelkästään naisiin, vaan hän myös ”homosteli” taiteilija kollega Reidar Särestöniemen kanssa, johon Palsalla oli jonkinasteinen himon ja kateuden värittämä rakkaussuhde (Pitkänen 1990, ja toinen tuleminen s. 112). Tämä ”homostelu-teema” ja ongelmallinen suhtautuminen naisiin toistuu myös useissa hänen maalauksissaan (kuvat 7 ja 8). Osaltaan varmasti tuo kohtuuton juopottelu, joka tuntui olevan ”Narikan” (Kittilän köyhälistökorttelin kutsumanimi) tapa, eikä Helsingin taiteilijapiireissäkään pulloon syljetty (Aarnio, 98), esti Palsaa solmimasta pysyviä, molemman puolisia rakkaussuhteita naisiin. Rosa Liksom, hänen ystävänsä kertookin että känninen Palsa oli ”sietämätön otus”, mutta selvin päin ”todellinen herrasmies, ei mikään metsäläinen” (Kiasma lehti Nro 16 Vol 5, artikkeli Ei mikään mykkä piru).
Pettymykset ja ulkopuolisuuden tunteet heilauttelevat Palsaa itsemurha-ajatuksista välillä voimiensa tuntoon ja uhmaan, pessimismin ja melankolian väijyessä kuitenkin uhkaavasti ajatusten taustalla koko elämän läpi, vyöryen välillä piinaavana tummana massana Palsan päälle (Pitkänen 1990, 50–51, 75, 130, 138, 180, 158). Palsa kuitenkin päätyi aina itsemurha-ajatuksissaan päätelmään, ettei vielä ollut sen aika, jotain toivoa oli nähtävissä (Pitkänen 1990, 47). ”Minulle joka pimeässä vaellan, tarjoaa totuuden sanominen ratkaisun.” (Pitkänen 1990, 50) Hän oli myös varma neroudestaan ja kyvyistään taiteilijana. Vaikka tietysti hänellä oli myös omat epäilyksensä, hyväksynnän tarve ja ajatus siitä kuinka hän vasta kuolemansa jälkeen nousisi arvoon joka hänelle kuuluu.
Palsa luki paljon, aloitti vakavan kirjallisuuden ja yhteiskuntaa käsittelevien filosofisten ja poliittisten teoksien lukemisen jo nuorena, alle 15-vuotiaana. Hän luki paljon myös kotimaisista sekä ulkomaisista taiteilijoista ja usein samaistui heihin vahvasti, ollen milloin kuin Vincent van Gogh ja milloin uudesti syntynyt August Strindberg(Pitkänen 1990, 9, Aarnio 2002, 99). Ihailemiltaan taiteilijoilta hän on mielestäni pystynyt ammentamaan hyvin inspiraatiota ja voimaa omaan tekemiseensä, mutta hän ei ominut mitään tiettyä tyyliä. Kuten Ullamaria Pallasmaa sanoo esseessään ”Vapauden hinta on yksinäisyys,” vaikka häntä on välillä kutsuttu surrealistiksi, primitivistiksi, ekspressionistiksi ja postmodernistiksi, hän ei luonut itselleen tiettyä tunnistettavaa tyyliä, vaan valitsi tekotapansa aiheen mukaan (Aarnio 2002, 82). Toki hänen teoksensa ovat usein tunnistettavissa aiheiden, kuvakielen tai tunnelmansa puolesta. Uskon että tämä tunnistettavuus kumpuaa teoksiin hänen elinympäristöstään ja kasvutarinastaan. Teokset ovat hyvin kertovia, tarinallisia, olkoonkin niin että tarinat ovat välillä hyvin painajaismaisia, löytyy niistä usein myös karu totuuden siemen. Saattaa tuntua siltä että tämän siemenen mieluummin hautaisi multaan ja toivoisi siitä kasvavan jotain hieman kauniimpaa ja koristeellisempaa, mutta silloin sortuu totuuden kaunisteluun.
Kari Hongisto sanoo La Bruyereä tulkiten esseesään Synkän hipaisu kaiken onnettomuutemme johtuvan siitä, ”ettemme kykene olemaan yksin” (Hongisto 2015, 55). Palsan päiväkirjoja lukeneelle tähän lienee helppo yhtyä, ainakin hänen osaltaan. Palsa tuntuu käyvän jatkuvaa taistelua taiteellisen eristäytymisen, ateljeehensa Getsemaneen lukittautumisen ja siellä yksinäiselle puurtamiselle antautumisen, sekä sosiaalisen kanssakäymisen ja naisen – rakkauden kaipuun välillä. Hän ryyppää rankasti Kittilän juoppojen kanssa, esittelee heille ja kaikille halukkaille, taulujaan, sarjakuviaan ja jopa päiväkirjojaan. Hän soittelee ja kirjoittaa ystävälleen Maj-Lisille sekä hänen miehelleen, yhä uudelleen ja uudelleen, vaikka ei välttämättä saa kirjeisiin aina vastausta ja välillä Maj-Lis jopa kieltää häntä soittamasta. Sitten hän linnoittautuu ateljeehensa, vannoo, ettei ”aio enää ryypätä rantaremmissä” ja maalaa, keskittyen vain taiteensa luomiseen (Pitkänen 1990, 349–350).
Palsa osallistui useisiin näyttelyihin vuosien 1967–87 välillä, mm. yhteisnäyttelyitä Helsingissä ja Pohjois-Suomessa v. 1970, Yhteisnäyttely Kemin taidemuseossa 1980 Helsingin Taidehallissa Näyttely-82, Ateneumissa AKT -83, ja Helsingissä ARS-82, useissa taide tapahtumissa ja näyttelyissä v. 1984 ja viimeinen näyttely Helsingissä Gallerie Pelinillä 1987 muutama kuukausi ennen kuolemaansa (Kiasma nro.6 vol.5.). Pelinin näyttely oli ”ensimmäinen Palsan näyttely jota käsiteltiin asiallisesti ja josta valtalehtien taidekriitikot kirjoittivat myönteisiä, jopa ylistäviä arvioita (Aarnio 2002, s.74). Palsa oli aiemmista näyttelyistäänkin saanut jonkin verran positiivista palautetta, mutta myynti ei koskaan sujunut. Pelininkin kohdalla, hyvistä arvioista huolimatta myymättömyys vitutti Palsaa ja sai hänet ryyppäämään (Pitkänen 1990, 365–367). Tämä pahanlaatuinen alkoholismi vauhditti varmasti hänen viimeistä matkaansa, eikä häntä otettu tosissaan poliisiasemallakaan, vaan passitettiin kotiin paljain jaloin. Tämä oli viimeinen kerta kun Palsa antoi jollekin mahdollisuuden vielä tarttua naruun, kun se jäi koskemattomaksi, hän päätyi Getsemaneen kuolemaan, ehkä tauluaan ”Lähtö” muistellen ja nähdäkseen vielä lopuksi katosta roikkuvan narun (kuva.).
Kuva 3. http://tahiti.fi/04-2013/dossier/hirttokoysi-ja-filosofia-%E2%80%93-kalervo-palsan-uhma-ja-ylistys/
Lähteet:
"Ei mikään mykkä piru"
Pitkänen, M-L. 1990, Kalervo Palsan päiväkirjat, Merkintöjä vuosilta 1962-1987, Porvoo WSOY
Aarnio, E. 2002, Kalervo Palsa, Toinen tuleminen, Teoksessa: Liksom, R. Heinimäki, J. Hänninen, V. Pallasmaa, U. Robbins, N Paloposki, H-L. Gummerus Kirjapaino Oy 2002
Hongisto, Parnasso, kirjallinen aikakausilehti 2015, nro.2, Essee Kari Hongisto, Synkän hipaisu, Kouvola, Scanweb 2015